Hevosia tarvittiin maatalon töissä. Yksi töistä oli heinän korjuu.Heinä niitettiin hevosvetoisella niittokoneella ja
pantiin seipäille.
Kun se oli kuivunut noin viikon, hevoset valjastettiin heinähäkkiin, johon heiniä mätettiin kuivuneilta seipäiltä.
Kun heinäkuorma täyttyi, yritti hevonen pitää kuorman vakaana, että heinien talloja ei horjahtaisi kuorman päältä. Sitten kuorma ajettiin latoon, jonne se purettiin.
Hiekanajo
Kun rakennettiin uutta navettaa, piti rakennukselle hakea hiekat hevospelissä. Kuorma oli raskas ja aina välillä hevonen pysähtyi.
Isä neuvoi, että hevonen tietää itse, milloin on levon aika.
Itse se myös lähti liikkeelle, kun oli levännyt tarpeeksi kauan. Ohjakset piti vain jättää löysälle ja antaa hevosen toimia omin neuvoin.
Metsälaidun
Hevoset vietiin omaan metsään laitumelle. Ratsastimme niillä veljien kanssa ilman satulaa, ns. intiaaniratsastuksena. Jos toinen hevonen oli metsän kätköissä, kun toinen tuotiin portille, viestivät nämä piankin toisilleen hirnumalla ja olivat kohta yhdessä. Joskus vein hevosen myös polkupyörällä, niin että ajoin vieressä ja pidin narusta kiinni. Kerran sidoin narun pyörän tavaratelineeseen, mutta sitä ei olisi pitänyt tehdä. Mustelmat hurjan kaatumisen jälkeen paranivat parissa viikossa.
Varsat
Hevosemme saivat myös varsoja, etenkin Ilo. Varsat olivat honteloita ja kauniita ja varsomisyönä ei uni tahtonut tulla silmään. Aamulla isä sitten herätteli katsomaan nurmella tepastelevaa uutta hevosta. Kerran varsominen epäonnistui
ja varsan jalka vioittui. Siitä tuli meille lapsille suuri suru, kunjouduimme lemmikistämme pian luopumaan.
Joulukirkko
Joulukirkkoon ajettiin juhlareellä. Reen pohjalla oli hirven talja ja lasten päälle asetettiin vielä ryijy. Lumitierat kopsahtelivat hevosen kavioista reen etufaneriin ja joskus tupsahti lunta lasten silmillekin. Isä istui kuskipukilla ja pimeässä ohitettiin naapuritaloja. Reen aisassa oli juhlakulkunen, jonka ääni kuului kauas. Kun tultiin kirkolle, hevonen sidottiin puomiin
ja sen eteen laitettiin heinäsäkki. Silti hevoset terottivat hampaitaan puiseen puomiin kirkkoväkeä odotellessaan ja joskus torasivatkin, vingahtelivat ja säikyttelivät vieruskaveria valepotkuilla.
Tulomatkalla saatettiin ohittaa naapurin hidas hevonen hangen kautta.
Lypsyreissut
Kun lehmät olivat peltolaitumella, menimme lypsämään ne äidin kanssa hevoskärryllä. Kärryyn otettiin vettä, suolaa, leipäpalasia, maitotonkkia ja maidon tallentamiseen siivilä, jossa oli vanusuodatin. Joskus hyppäsimme kärryn kyydistä kasvimaan kohdalla ja nappasimme naposteltavaksi porkkanoita ja herneitä.
Porkkanat puhdistuivat kun huiskautimme niitä juoksuvauhdissa märkiin heiniin. Joskus istuin kärryssä,
kun äiti lypsi lehmiä. Hevonen söi heiniä ja liikkui laiskasti nurmella. Kerran se ylitti ojan, ja kärryn pyörät jäivät akseleineen ojaan. Siinä oli äidillä ja minulla iso työ, ennen kuin ne olivat paikoillaan. Mutta nauruksihan se lopulta meni.
Savotta
Hevosilla tehtiin savottatöitä. Isä otti parireen, jossa oli etureki ja takareki. Reen pankolle nosteltiin tukkeja suuri kuorma. Kun hevonen oli vahva, se sai melkoisen kuorman kulkemaan. Me lapset keräsimme sillä aikaa männynkäpyjä kaadetuista puista ja myimme ne läheiseen kauppaan. Kaikkein mukavinta oli, kun isän kanssa olimme nuotiolla työn lomassa ja kuumensimme tulella leipäpalasia, joissa oli juustoa päällä. Juusto suli liekissä ja imeytyi leivän sisään. Se oli "nannaa". Hevosella oli eväänä heinää ja jauhoja. Kun tultiin kotiin, hevoset riisuttiin ja niiden annettiin piehtaroida lumella, johon jäivät epäpuhtaudet. Sitten ne vietiin talliin, harjattiin ja niille tehtiin apetta ( olkisilpun ja jauhon sekoitusta). Myös heiniä pantiin eteen ja runsaasti kuivikkeita.
Pimeäreissu
Kerran isä laittoi meidät naapurin Pertin kanssa hevoskärryillä hakemaan maaleja tuparakennukseen osuusliikkestä. Saimme maalit, mutta jäimme kioskille syömään jäätelöitä, joihin olimme saaneet rahat. Ilta pimeni. Oli syksy. Kun tulimme metsätietä pois, emme nähneet mitään. Mutta Pertti tiesi, että ohjakset pitää jättää löysälle. Hevonen näkee tien pimeässä. Kotiin se osasikin, vaikka isä vähän moitti myöhäistä tuloamme.
Kyntö
Kyntötyöt kuuluivat hevosella tehtäviin töihin. Hevosen piti olla tarkkana, että viillos tuli sopiva eikä isän kahvoista pitelemä aura kaatunut. Hevosella myös haravoitiin heinät
( haravakoneella), jyrättiin pelto ( puujyrällä), äestettiin pelto
( haralla), karhittiin pelto ( risukarhilla) korjattiin vilja
( elonleikkuukoneella, joka muistutti helikopteria pitkine haravineen). Myös marja- ja sienireissut tehtiin hevospelissä ja usein oli kärryssä korvo, joka täyttyi metsän antimista.
Hevosen "eläkevuodet"
Isä antoi hevosille myös mahdollisuuden eläkevuosiin.
Kun hevonen vanheni, sen ei tarvinnut kiirehtiä työhommiin. Nuoremmat hevoset sensijaan paiskivat töitä hiki hatussa,
kun vanhukset söivät ruohoa laitumella.
Erämaaidyllejä Hämmäauteensuolla
Kaupunkilaisenkin pitää kokea suon tuoksut
Tunti Hämmäistensuon pitkospuilla
Meno
Pitää ajella Vainikkalan suuntaan ja pysähtyä Penttilän paikkeilla suon laitaan. Merkki ohjaa parkkipaikalle, jossa
on opastekartta.
Kävelijä ei voi eksyä, sillä reitti on merkitty myös punaisilla maalirenkailla puiden ympärille. Kun pääset alkutaipaleen jälkeen pitkospuille ja saavut Hämmäistensuon laitaan, tulvahtavat nenään aidot suon aromit. Siinä on hiven kelottuneen petäjän kirpeää nyanssia, karpaloiden salaperäistä kuumotusta mättäillä, rahkasammaleen taattua hajuefektiä, tupasvillan kainoa huiskutusta suoaavalla, vaivaiskoivun rusotusta ja suolammen mutaista tervehdystä, havunneulasen kirpeyttä, kihokin vaarallista väijymistä.
Säännöt
Kulkijalle on sääntöjä. Hämmäistensuolla ei saa tehdä ojia tai vahingoittaa maaperää muullakaan tavalla. Rakennuksia ja teitä ei saa tehdä. Kasveja tai niiden osia ei saa katkaista, mutta koululaisryhmän voi tuoda aistimaan syksyn ruskaa koivuissa ja varvuissa tai kerätä punaposkisia karpaloita vaikka litran pari raikkaan mehun aineksiksi. Metsän elämää ei sentään saa häiritä tai aiheuttaa eläimille suhteetonta pelkoa. Myös metsästäminen on kiellettyä, joten pyssyjen pauke ja viheltävät haulit eivät häiritse vaeltajaa. Tulta ei saa tehdä tai telttaa pystyttää, muuten joutuu tekemisiin viranomaisten kanssa.
Retki Hämmäauteensuolle
Olemme monesti menneet rauhoittumaan arjen paineista Hämmäauteensuolle. Kun saapuu suon vaikutuspiiriin, tuntuu pääsevän eroon kaupunkiliikenteen stressaavasta menosta.
Nytkin tapasimme tullessamme tiaisia, jotka puikkelehtivat
iloisesti polun alkuosuuden kuusissa. Sinitiaisen ainakin näin vilahtavan oksilla ja pärryttävän tuttua säveltään. Pitkospuilla voi kuulla muidenkin suon eläjien ääniä, eipä ole harvinaista nähdä kurkien tepastelevan pitkine jalkoineen suolla napsimassa suihinsa sopivaa muonaa pitkää muuttomatkaa varten. Perhosen toukka on kuitenkin välttynyt kurjen nokalta ja kiemurtelee pitkospuiden päällä, häviten vaivaiskoivujen oksistoon. Myös sudenkorennot pitävät kesäisin pitkospuita "kiitoratanaan" ja niiden taitolentoa voi kulkija ihmetellä.
Kysele ympäristövirastosta
Ympäristövirasto neuvoo Hämmäauteensuon asioissa
(puh.6164376). Voit vaikka tilata koululuokalle tai retkiryhmälle mahdollisuuden suokeikkaan. Kaupunkilaiselle onnistuu tämän retken toteuttaminen tunnissa parissa, riippuen siitä, lähteekö pitkospuilta täyttelemään karpalopoimuria.
Karusellista avantopyykkiin
Muistumia syksyiseltä Jänisjoelta
Karuselliriuku
Isällä oli tapana nimittää napakelkkaa karuselliksi. Hyvissä ajoin syksyllä lyötiin Jänisjoen lahdelman rantamutiin pitkä seiväs joka jäi parin metrin verran veden päälle. Kun jäät tulivat, oli napakelkan akseli valmiina. Puutapin päässä oli muistaakseni rautatappi, johon jäiden tultua asetettiin kelkan aisan metallirengas. Huimaa ja tärisevää oli kyyti, mutta se vastasi nykyaikojen tivoleita ja naapurin lasten kanssa siitä tuli myös sosiaalinen tapahtuma. Toiset työnsivät aisasta rautajalaksista kelkkaa. Kaksi sopi kerrallaan kyytiin.
Jäänottopaikka
Rauhalliseen lahdelmaan sopi puhdistaa jäänottopaikka. Kun
ensi jää oli tullut ja lunta ripotteli sen päälle, puhdistettiin
jäädytettävä paikka huolellisesti, ettei siihen tullut kohvaa tai jää jäänyt ohueksi. Kun jää oli aikansa paksuntunut, ryhdyttiin
jäännostopuuhiin. Siinä piti olla jääreki, justeeri ja hevonen.
Myöhemmin justeerin korvasi moottorisaha. Isä sanoi aina meille lapsille, kun sahasi justeerilla: " Helppohan se on minun sahata täällä jään päällä, mutta tuolla toisella on kurjempaa tuolla alapuolella." Jääpalat nostettiin hevospelissä kuivumaan ja siitä ne vietiin jääkuoppaan, josta kesäisin lohkottiin kangella ja nosteltiin tukkisaksilla altaaseen maidon jäähdytysveden viilentämiseen. Sahajauhot piti pestä trakasti pois, se oli sääntö.
Madekoukut ja -rysät
Kerran, kun toiset nostivat jäitä, sain päähäni, että kokeilen iskukoukkua mateille. Pistin reiän aivan jäännostoavannon läheisyyteen ja aamulla kiemurteli koukussa parin kilon made. Innostuin asiasta ja porailin reikiä eri puolille lahdelmaa. Seuraavana aamuna oli yllätys melkoinen, kun jokaisessa koukussa oli jonkinlainen mateenluiru, yhteensä kymmenkunta limamikkoa. Sitten syönti vähitellen laimeni ja jouduin lopulta luopumaan pyyntihommasta. Mutta ainahan voi lähteä Sääperille pilkille pyhänseutuna, kun ei ollut koulua. Isä sen sijaan viritteli talvirysiä pariin paikkaan. Avannon tekemisessä oli iso homma, mutta mustia ja liukkaita herkkukaloja tuli aina rysää koettaessa melkoinen keko jäälle.
Jääkiekkoa omatekoisin varustein
Jääkiekkokenttä piti aurata myös joen jäälle. Ei puhettakaan, että olisimme saaneet hokkareita tai oikeita jääkiekkomailoja. Joen ylle kaartuneen lepän juurakosta sai hyvän mailan. Pellavaloukun terästä ja tossuista sai hyvät luistimet, kun käytti aivojaan (vai olisikohan se ollut silppukoneen terä?). Joka tapauksessa naulasimme sen tossunpohjan läpi lautaan ja menoks vain.
Joskus jäällä oli kuumiakin kisoja, jopa nykyisissä mittapuissa. Mutta rangaistuseksi kastsottiin sääntöjen rikkojan nenästä "senkka". Myöhemmin saimme sitten hiihtomonoon kiinnitettävät Nurmes-luistimet. Voi sitä ilon päivää.
Ensi jään tarkastus
Oli aina melkoinen uutinen, kun isä sanoi käyneensä jäätä myöten joen toisella puolella. Siitä arvasimme, että kohta voidaan oikaista jäälatua myöten kouluun, joka oli toisella rannalla. Isän ilmoitukseen liittyi aina pelkoa. Mitäpä jos isä olisi erehtynyt menemään liian heikolle jäälle. Mutta isä kuittasi nämä pelot olankohautuksella ja sanoi kokeilleensa kirveellä jään keston.
Surullinen tapahtuma
Isä kertoi aina meille lapsille (pelokkeeksi? ) tapahtumaa, kun kaksi koulupoikaa katosi. Oli heikkojen jäiden aika ja Kosolan
rannassa oli virtapaikka. Sieltä etsijät heidät löysivätkin, repuistaan avannon laitaan jäätyneinä. Kun näitä tarinoita kuunteli, meni enin into lähteä heikolle jäälle.
Avantopyykillä
Jos pyykeistä haluttiin erittäin raikasta tavaraa, piti niitä huuhdella pesun jälkeen avannossa. Minä aina ihmettelin äidin käsiä, kun ne punottivat. Tuli mieleen, että äiti ei jäisiä vesiä säiky. Joskus siskot auttoivat äitiä tässä puuhassa. Avannossa huuhdeltujen lakanoiden väliin oli hyvä mennä nukkumaan.
Pupuset
Joen jäälle ja jyrkkiin jokitörmiin tehtiin jännittäviä hyppyreitä
ja joskus etsittiin uusia reittejä ja yritettiin saada kaveri jänistämään. Vaati erityistä taitoa tulla "telemarkilla" jäälle,
joka oli kohtisuoraan rantatörmää vastaan. Monet sukset siinä
menivät palasiksi, mutta isäpä paikkasi suksen kärjen säilykepurkin pellillä ja nupinauloilla, kiversi sitten virityksen puisilla painimilla, jotka nykyisin ovat museotavaraa. Jotenkin
antoi intoa, kun kouluun mennessä suksen kärjet sojottivat
iloisesti kohti taivasta. Loppuviikolla oli sitten jo "matalampiprofiili".
Veneen ja laiturin nosto
Vene ja laturi piti nostaa talviteloilleen. Isällä oli kaksi piettyä
puuvenettä, joiden piki sitten talven mittaan karisi pois, mutta
keväällä oli taas pikitynnyri rannassa ja auringon, tuulen ja
jään haurastamat kolot tilkittiin.
Hiljaiseloa joella
Jänisjoella oli talvisaikaan hiljaiseloa. Joen uomaan kertyi melkoisesti lunta, joten ei tehnyt mieli lähteä sinne kahlailemaan.
Polku toki tehtiin koululle ja Maamiesseuran talolle, koska se auttoi huomattavasti matkaa kirkonkylälle ja lukupuuhiin.
Talven jälkeen joki taas heräsi eloon ja merkitsi tärkeää vapaa-ajan harrastusta meille maatalon lapsille.
Lintuperspektiivejä ja syksyn värejä
Ruskaretki Mikonsaareen
Mikonsaaren hiekkatiellä
Hiekka rauskaa kengänpohjissa. Jostakin järveltä suunnistaa toiveikas heinäsorsaparvi. Heittelen niille kuvitteellisia pullanpaloja, mistä ne tietysti innostuvat ja tulevat poseeraamaan. Vastarannalla kuumottaa punaista, keltaista, oranssia, vihreää ja sävyjä siltä väliltä. Yksinäisen soutajan aironvedot kuuluvat kilometrien päähän. Joku on uskaltautunut vielä matonpesuunkin, paremmin nautiskelumielellä, kuin tosihommiin. Pieni tyttö on mukana ja isä kantelee häntä sylissään. Mökin pihassa nostellaan fanerilevyä halkopinon suojaksi. Vene könöttää jo turvallisesti rannalla riimulla puuhun ankkuroituna.
Kuntopolulla
Mikonsaaren kuntopolulla pitää käydä. Muutaman kilometrin kierroksella on monenmoista nähtävää ja opastauluissa käydään läpi kaikki mahdolliset kasvit ja linnut, joita maisemiin voisi eksyä. Kuulen tikan koputusta. Se on jossakin kelopuussa. Ääni on onton tuntuinen. Kerran kuvasimme täällä uteliaita kanadanhanhia ja syötimme niitä kädestä. Kesähelteellä olin täällä perhoskuvia näppäilemässä. Tienvarren kasvustossa ne esittelivät juhlapukujaan. Nyt on ojanreuna hiljainen. Joku auto tulee ohi rahisuttaen kosteaa hiekkaa kesärenkaissa. Tekivät melkoisen koivusavotan täällä. Hyvät metsämansikkapaikat muuttuivat parissa kesässä vatukoiksi. Sivutien kyltissä lukee: " Yksityisalue, pääsy kielletty." Näyttää kumpareelle nousevan komea pytinki.
Luukkaansalmen maisemat
Lähdemme ajelemaan kaupunkiin päin. Luukkaansalmen sillan parkille pysähdymme ja menemme katselemaan näköalapaikalta. Kohoamme liitoon. Lennämme lintuna Saimaan yllä. Muistuu mieleen, miten ukkojen kanssa arvailimme, melkein löimme vetoa, että kohtaavatko sillan päät toisensa. Sitä kun alettiin rakentaa kahdesta päästä yhtä aikaa. Tukkilauttoja on pitkä rivi kirjavan metsikkörannan vieressä. Pappilansalmen unohdettu lossi häpeilee tuolla olemassaoloaan. Tehdas tupruttaa savuja.
Kertovat, että savut ovat melkoisen suodatettuja. Kaukaan ympäristövastaava lienee asiansa osaava kaveri.
Mies ja nainen, pieni lapsi rattaassa. Tulleet katselemaan maisemia kummitytön kanssa. Iiris ja Antti Saikko, sekä Jasmine Kuittinen. Jasmine ei paljon puhu, mutta katsoo pyörein suurin silmin ja nauttii.
Pitää räpätä vielä kuva tehtaasta ja tukkinipuista, veneistä,
joita on ajettu talviteloilleen, siitäkin vaaleanvihreästä paatista, väriläiskästä muiden joukossa. Lähdemme autolle. Moikkaamme sukulaissielut. Ajaessani hyrritän kansakoulun lukukirjasta ulkoa opittuja säkeitä:
" Syyskuu astuvi
omenin
punaposkin
puolukkaisin.
Lokakuussa
päivät harmaat
satehet
samanväriset. "
Piirrettiin ahvenen kaavakuvaa biologian työvihkoon. Aurinko paistoi ikkunasta, etuvasemmalta. Oppilaat olivat kiinnitelleet ikkunaan silkkipaperisia lumitähtiä, joissa oli ollut melkoinen puuha. Joku oli tirauttanut itkunkin, kun silkkipaperihiutaleesta tuli ilmiselvä torso, joka pantiin opettajan "kokoelmiin" takimmaisen kaapin ylimmälle hyllylle ( lohdutuksen vuoksi).
Tunnelman muutos oli melkoinen, kun opettaja kirjoitti taululle, siihen osastoon, johon merkittiin kulloisenkin päivän kotiläksyt: " Perjantaina klo 10.00 alkaen "Kultaisen pilkin kisa" järvellä. Osallistuminen ainakin tukijoukkoihin pakollista.
"Onko se oikeeta kultaa se palkinto?" kysyi joku. Toinen
sanoi, että pilkkionki pitäisi käydä mummolasta, maalta eikä niin pitkää reissua voi tehdä viikolla. Muutamat innokkaat, kuten Lauri, alkoivat suunnitella strategiaa kisaan. Lauri ja Matti olivat käyneet jo kevään mittaan muutaman kerran pilkillä. Kertoivat saaneensa kymmenlukuisen määrän ahvenia, vaikka opettaja vähän epäili kairauksen onnistumista. Uskottava kuitenkin oli, kun pojat ryhtyivät kertomaan reissun yksityiskohtia.
Joku keksi askartelukopasta kiilletarran, jota oli käytettu joulukoristeisiin.Se oli hopeista ja kimaltelevaa. Opettaja oli kohta juonessa mukana. Tuumi, että vanhentuneen pilkin voisi "terästää" hopeanhohtoisella kiilletarrralla ja vetäistä vaikka kynsilakan vielä päälle, että se ei vedessä irtoaisi. Lakka olisi kuitenkin kuivattava hyvin.
Perjantaiaamuna mittari näytti kuuttatoista pakkasastetta.
Kun opettaja kurvasi parkille, hän näki mieltä lämmittävän näyn välituntipihalla. Pieniä pilkkihekilöitä istuimineen, reppuineen ja kumisaappaineen oli mukava joukko jutustelemassa päivän strategioista. Pojille olisi ollut kova pala, jos iloinenNiina, joka oli tyttöjen kellokas, olisi pistänyt heidät kontilleen kisassa. Tytöt olivat kerääntyneet Niinan ympärille. Hän esitteli kiverävapaista onkeaan. Niinalla oli pään ympärillä vain korvat peittävä panta. Melko urheilullinen näky.
Lauri ja kumppanit kyräilivät kauempana. Tuumivat, että
Kronqvist ei nyt mitään saa, tuskin osaa edes pilkittää. Kronqvist oli Niina. Opettaja tuumi, että parin tunnin päästä voi olla jo melkoisen mukava keli, varsinkin kun ilma näyttää kirkkaalta. Pidettiin ryhmämatikat ja enkut. Sitten alkoi jo pilkkikisa poltella. Oli niin kiire, että lähdettiin ennen kouluruokailua. Päätettiin syödä järveltä tultua. Matti jo järsi rukihisia eväspalasia, vaikka ei oltu edes järvellä.
Opettaja tuumi, että poikkeuksellisesti mennään ajoradan yli, ettei väsytä tunnelista kiertäessä. Kirjava joukko, iloisesti jutteleva ja välillä juoksuun pyrähtelevä, lähti etenemään kohti rantaa. Tien kohdalla opettaja asettui keskelle tietä tolpaksi, etteivät autot pääsisi yllättämään kuin opettajan kuolleen ruumiin yli. Oppilaille hän sanoi, että ylityksen on tapahduttava nopeasti ja suoraan.
Järven rannassa otettiin pakollinen pilkkipotretti. Pojat jo innostuivat kinuamaan opettajalta avantoja, vaikka oli
edetty tuskin kaislikon laitaan. Ratkaisun vahvistivat Lauri ja Matti, jotka sanoivat, että heidän viimekertainen ahvensaaliinsa taisi tulla näiltä main. Opettaja katseli kaihoisasti kauempana olevaa nientä, jonka edessä oli pieniä kallioluotoja ja kaislikkoa. Siitä hän oli itse joskus saanut melkoisia körmyniskoja.
Pilkkikisan säännöt kerrattiin ennenkuin pistettiin pilkit killumaan avantoon. Toista ei saisi häiritä ja samaan avantoon ei saisi tunkea pilkittämään. Myös kaikenlainen riitely ja kinastelu olisi kielletty. Kalojen määrä ratkaisisi, ei paino ( koska koululla oli vain kirjevaaka ja sitä ei voisi liata limaisilla ahvenilla sihteerin suuttumatta).
Pojat valtasivat ensimmäiset avannot. Opettaja kummasteli, kun he näyttivät porattavan avannon paikan senttimetrin tarkkuudella. Hän tuumi, että tuskinpa se ahvenen liikkuminen vedessä niin millintarkkaa on. Kohta pilkkijät tukijoukkoineen ryhmittyivät omille avannoilleen.
Syntyi mukavia juttuporukoita ja opettaja ajatteli, että tällainen pilkitsemistilanne tekee lapsista pieniä aikuisia, mitä tulee ryhmäkäyttäytymiseen ja sosiaalisiin elkeisiin. Matti pureskeli taas ruisleipiä, joita oli ollut lupa ottaa mukaan. Matin äiti olikin pannut pojalle kunnon eväät ja mehupullon kaupan päälle.
Opettaja liikuskeli ryhmien välillä ja koetteli, että pilkkivätkö lapset oikein vai lepääkö pilkki pohjassa. Hän totesi lasten osaavan alkeet, eikä puuttunut pilkkimisen rutiineihin. Opettaja oli mokannut toukkien suhteen. Ne olivat vähän jäässä, mutta kun toukkaa sulatteli avannossa, siitä sai kyllä mojovan syötin.
Ensimmäiset reiät oli porattu liian hätäisesti. Tosin Joonas väitti, että hänellä nyppii, mutta ohiuinteja ei laskettu. Opettaja kehotti kuitenkin Joonasta pitämään liikkeen tasaisena, jos kala vaikka innostuisi tarttumaan. Lasten posket punoittivat ja opettaja kaivoi repusta aurinkolasit.Yhdessä tuuhean kettuhatun, paksun haalarin ja pitkävartisten saappaiden kanssa ne tekivät opettajasta melkoisen pilkkiukon. Pieni Janita tulikin opettajan vierelle ja otti tätä kädestä kuin turvaa hakien.
Laurilla oli punainen hyhmäkauha. Pojille tuli vähän kiistaa, kuka sitä saisi käyttää. Yhteinen päätös oli, että ei ainakaan Kronqvist. Opettaja tosin tuumi, että hyhmästä voisi kirkkaana päivänä olla apuakin, kun sen jättää avannon päälle varjostamaan liian kirkasta paistetta. Tätä eivät pojat oikein noteeranneet. Hyhmäkauhasta oli tullut sen reissun kulttiesine, jota jokainen halusi käyttää. Niinakin loi kauhaan kaihoisia katseita, mutta pojilta salassa.
Opettaja ohjasi porukkansa seuraavaksi läheiseen niemeen. Marssijat hajaantuivat pitkäksi jonoksi ja lumeen jäi mutkitteleva polku. Opettaja kairasi nyt omille mielipaikoilleen ( tosin hän oli päätynyt jättämään oman ongen kotiin ja tyytymään kairamiehen osaan). Pojat halusivat reiät puolen metrin etäisyydelle toisistaan, mutta opettaja ei hyväksynyt sitä. Hän kairasi pitkin rantaa, sopivien kallioluotojen lähettyville.
Niina halusi pilkkiä kauempaa selältä. Opettaja joutui juoksemaan pienen matkan hänen luokseen. Hetken vallitsi hiljaisuus, kun ryhmät keskittyivät odottamaan tärppiä.
Joonaksen luota kuului ensimmäinen hiljaisuuden rikkova hihkaisu, josta voi arvella pojalle sattuneen ainakin ohiuinnin. Opettaja meni katsastamaan asiaa ja oli huomaavinaan vavan kärjen värinästä, että siellä saattoi olla ahven tärppimässä. Poika sai ohjeet jatkaa samaan tyyliin pilkin liikettä. Äkkiä Joonas hihkaisi: " Nyt on."
Nosto metrin syvyydestä tapahtui nopeasti. Kaikki tulivat ihmettelemään Joonaksen kalaa, jäällä kiemurtelevaa ahventa. Opettajan valitettava velvollisuus oli näyttää kalan tainnutus ja lausua varoituksen sana kalojen kiduttamisesta.
Joonas innostui tuulettelemaan, mutta muuten hän säilytti kalamiehen jäyhän tyyneyden, mistä opettaja oli mielissään.
Joonaksen ympärille kerääntyi joukkoa. Muutamat tytötkin erottautuivat ruodusta ja tulivat juttelemaan Joonaksen kanssa. Pojasta oli tullut hetkessä sankari.
Kukaan ei huomannut, että myös selällä Niinan kädet kävivät. Hän nosti pienen ahvenen jäälle ja aloitti johtoahvenen narraamisen. Mutta lisää kaloja ei tullut.
Opettaja harkitsi tilanteen ratkaisemattomaksi ja niin lähdettiin vähitellen marssimaan kohti koulun rantaa. Pojat pitivät Joonasta melkoisena sankarina. He jopa asettuivat kontilleen hankeen riviin ja sanoivat: " Kävele selkiemme yli kuninkaamme. " Ja Joonas käveli. Poikien selkiin jäivät Joonaksen kumpparin jäljet. Mutta tytöt huutelivat kauempaa, että Niinan kala näyttää suuremmalta.
Luokassa opettaja julisti kilpailun voittajat. He olivat Niina ja Joonas, koska kalojen lukumäärä ratkaisi. Sitten opettaja otti terävän veitsen ja alkoi tutustuminen ahvenen anatomiaan. Löydettiin sydämet, suolet, maksat ja ilmarakot. Mutta kas kummaa. Kun Niinan ahventa avattiin, huomattiin, että sen suolessa ponkottaa jotakin. Opettaja avasi suolen ja puristi sieltä esille pienen sulamattoman kiisken.
" Niina on voittaja, Niina on voittaja" aloittivat tytöt lällätyksen. Pojat katselivat vaisuina. Opettaja puuttui puheeseen ja sanoi, että jos sääntöjä tulkitaan oikein, on Niina todella voittaja. Sitä ratkaisua puolustaa myös se, että käytössä on vain yksi "kultainen pilkki".
Siihen oli myös poikien tyytyminen.
Itä-Suomen seminaari Kymölän killan perinteet
Muistumia 60-luvun miesseminaarista Joensuussa
Sortavalan seminaarin jatkeesta korkeakouluksi
Hakeutuminen oppilaaksi
Huomasin Itä-Suomen seminaarin hakuilmoituksen HelsinginSanomiista. Olin silloin Kiteen evankelisen kansanopiston oppilas.
Rehtori, rovasti Joose Hytönen avusti hakupapereiden laadinnassa ja pisti mukaan aika hyvän välitodistuksen
( kiitettävää laidasta laitaan). Olin luultavasti todistukseni ansainnut, koska olin sitä sakkia, joka oli maaseudulla jäänyt jostakin syystä pois keskikouluun pyrkijöiden joukosta. Useimmiten oli syynä rahapula. Olin tietysti lahjakas ja tein kovasti töitä, joten opiskelupaikka seminaarissa lohkesikin kolmipäiväisten kokeiden jälkeen.
Pääsykokeet
Seminaariin ei päässyt kuka hyvänsä. Muistan että samaan aikaan kuin itse olin hakemassa opiskelijaksi, oli hakijoita 700. Meistä vain 24 hyväksyttiin kolmipäiväisen kokeen jälkeen oppilaiksi ja ukaasina oli, että jos jouluna on keskiarvo alle 7 niin lähtö tulee vielä jälkikäteen. Kokeisiin kuului myös nähtetunnin pito. Itse vedin hatusta aiheen Jalankulkija liikenteessä. Sitä sitten opetin kymmenen minuuttia luokalliselle lapsia, lehtoreiden tarkkailessa seinustalla. Aloitimme ns. esikoulutuksen ( keskikoulun ja lukion oppiaineista koostuvan) melkoisen tarmokkaina. Asuntolaan ei päässyt asukkaaksi vielä ensimmäisenä vuonna, vaan majapaikka piti hakea kaupungilta. Toki "vanhat" pitivät meille monenmoista konvaa halkosulkeisineen ja käärmekeiton syönteineen.
Puutarhanhoidosta jäkäläretkiin
Seminaarin puutarhassa riitti pakertamista teoriaopintojen ohessa.
Mukavimpia muistoja riittää paljon. Niitä olivat kieltämättä maantiedon ja biologian lehtorin järjestämät jäkälä- ja sammalretket sekä pidemmällekin suuntautuneet luokkaretket.
Oitis pääsimme myös seminaarin mieskuoron jäseniksi ja kun laulajia riitti omalla luokalla, perustimme myös luokkakuoron.
Esiintymisiä riitti. Torvisoittokuntaan kuuluivat useimmat. Itse
soittelin trumpettia, kitaraa ja pianoa vaihtelevalla menestyksellä.
Noista opinnoista ja kuorolaulusta on kuitenkin ollut suuri hyöty myöhemmässä opettajan ammatissa. Kuoroharjoitukset pidettiin seminaarin juhlasalissa ja niistä ei saanut lintsata.
Internaatissa
Internaatissa asuttiin kahden hengen huoneissa. Vuokra oli tuohon aikaan 50 mk kuukaudelta, mutta nykyrahassa siihen voi lisätä pari nollaa. Käytävässä oli yhteinen jääkaappi, jossa "maaseutulahjakkaat" säilyttivät kotoa viikonloppuna tuotuja eväitään, lanttukukkoja ja kääretorttuja. Internaattiasumisen etuihin kuului myös aamupala, ruokailu ja vaatteiden pesu sekä huoneiden siistiminen. Mikäpä oli asuessa, kun rehtori Vilho Körni vielä auktoriteettina pani meidät tenttimään ensimmäiseksi Hyvän käytöksen kirjan ja varoitteli kaupungin houkutuksista. Internaatin yhteydessä, omassa asuntosiivessä asui myös voimistelun opettaja Raasio, joka joskus tuli rauhoittelemaan innokkaampia "hillujia". Muistan miten olimme puoliltaöin laulamassa kuorossa: " Jo valkenee kaukainen ranta…" kun Raasio tuli ovelle ja tuumi kuivan humoristiseen tapaansa : " Ja pimeni just."
Luurankoja kaapissa
Opiskeluun kuului myös monenmoisia näytetöitä. Biologiassa tuli kerätä lehtori Jorma Lehtosen määräämä kasvikokoelma, sekä puhdistaa jonkun eläimen luuranko ja liitellä se rautalangoilla oikeaan kuosiinsa. Joku löysi kuolleen kissan ja keitteli sen pannuhuoneen padassa. Minä tyydyin tekemään näytetyöksi lehmän kallon, joka sekin piti keittää. Puutöissä, joita ohjasi lehtori Jouko Solonen, piti tehdä monenmoista vekotinta. Muistan, miten kerran saimme aiheeksi käyttöesineen, jolla ei voi "oikeasti" tehdä mitään. Virityksiä tuli monenlaisia. Soloselle tein näytetyöksi keinutuolin
(sorvisellaisen) jossa meni toinenkin tunti, mutta työvoittona tuli kiitettävä arvosana.
Opetusharjoittelua
Opetusharjoittelu oli viimeisten vuosien koetinkivi. Kerran opetin ekaluokkaa, jolla oli silloin nykyinen huilisti Petri Alanko.
Käskin ekalaisia kirjoittamaan runon, jonka sitten säveltäisin ja
esittäisin kitaran kera. Petri kirjoitti: " Orava käpyjä syö/ eikä se niitä myö/ vaan se säästää ne talveksi/ eikä muut sitä haveksi."
Mielestäni se oli hyvä runo ja olen sen opettanut laulutunnilla
lapsille vielä nykyisinkin. En tiedä millaisen runon olisi tehnyt
Petrin veli Ismo, jos olisin häntä saanut opettaa. Osmo Paalanen on opettajapersoona, joka on jäänyt mieleen harjoituskoulusta.
Hän oli rauhallinen ja kannustava. Osmon motivoivan hymyn muistan aina. Muutkin "harkkarin" lehtorit olivat kannustavia. Paula Ruutu innosti kirjoittamisen jalossa taidossa ja taisin saada muutaman palkinnon seminaarien valtakunnallisissa kisoissa novelleistani. Mielessä kajastelli myös mahdollisuus oman kirjan julkaisemisesta kaupalliselta kustantajalta, joka myöhemmin onnistuikin.
Uudet tuulet puhaltavat
Seminaari muuttui korkeakouluksi. Vanhat lehtorit yrittivät pitää yllä ns. "Kymölän henkeä" ( Sortavalan seminaarissa, joka siirtyi Joensuuhun oli Kymölän kilta joka edusti moraalista ryhtiä ja terveitä elämäntapoja). Korkeakoulu on kuitenkin erilainen kuin vanha seminaari. Mukaan tuli myös naisopiskelijoita ja meno muuttui internaattityylistä vapaamuotoisemmaksi. Onnistuimme saamaan todistuksemme korkeakoulusta, joten meistä, entisistä
"maaseutulahjakkaista" tuli moderneja peruskoulun opettajia.
Jotkut jatkoivat opiskelua korkeakoulussa maistereiksi ja lisensiaateiksi. Luokkakokouksiakin on pidetty. Ikäluokkani, joka oli viimeinen kansakoulupohjaisen seminaarin sakki on nyt viisissäkymmenissä. Seminaarihengen mukana poistui jotakin, mutta paljon uutta tuli tilalle. Vapaat tieteen tuulet puhaltelevat nyt entisen seminaarin paikalle kohonneissa rakennuskombinaateissa. Lieneekö enää "Tiedon lähteellä" patsaskaan muistuttamassa rehtori Vilho Körnin vaalimista Kymölän killan perinteistä.
Kommentit